Olimme eilen katsomassa Lahden kaupunginteatterissa Hair-musikaalia. Olin nähnyt musikaalin viimeksi Helsingissä asuessani vuonna 2004, joten oli kiva nähdä se uudelleen ja yhä musikaali teki yhtä suuren vaikutuksen kuin silloinkin. Hippimusikaali on melkoista ilotulitusta värikkyydessään, ja suuressa porukassa on paljon voimaa: itselläni meni kylmät väreet monen tutun kappaleen kohdalla, jotka laulettiin niin, että teatterin seinät kajahtelivat.
Tässä Hair-musikaalissa parasta oli Hector. Hän esiintyi aikanaan Svenska Teaternin Hår-musikaalissa, joka sai ensi-iltansa vuonna 1969 ja nyt Lahden Hair-musikaalissa hän näytteli toisessa maailmansodassa sokeutunutta veteraania. Samalla nidottiin Hair-sukupolvet yhteen.
Mielestäni Hair on siitä hieno musikaali, että se sai ensi-iltansa New Yorkissa vuonna 1967 eli se ei ole alunperin ollut nostalginen mennyttä aikaa kuvaava musikaali, vaan se on syntynyt keskellä hippiaatteen aikakautta. Mietin musikaalia katsoessani, että joka sukupolvessa on ollut oma nuorisonsa, joka tahtoo uudistaa vanhoja käytäntöjä. Kaikki eivät ole yhtä radikaaleja, mutta kaikkia on takuulla moitittu aikanaan nykyajan nuoriksi, jossa jo itsessään on juuri se tietynlainen kaiku olipa kyse sitten hameen vaihtamisesta housuihin, hiusten leikkaamisesta lyhyeksi, rock'n roll -musiikista, hippiaatteesta, punkkareista tai skeittaajista. Samoista piireistä on silti aikanaan kasvanut myös niitä aikuisia, jotka tuhahtelevat paheksuvasti nykyajan nuorien suuntaan. Sama kuvio varmaan toistuu jatkossakin sukupolvesta toiseen ja ehkä juuri niin sen pitääkin mennä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti