Vuoden viimeinen

Vuosi 2013 jää mieleen hienona, jännittävänä, herkistävänä ja jopa hengästyttävänä. Alkuvuosi oli kankea. Olin työttömänä ja varsinkin ihan vuoden alussa se ahdisti kovasti. Helmikuussa sain osa-aikaisen järjestöalan työn, mikä helpotti eloa ja oloa, ja sitten toukokuun alussa aloitin ilokseni kokopäiväisen apulaistutkijan pestin museossa, jossa jatkan projektitutkijana myös alkavana vuonna. Työmatkat säilyivät pitkänä ja väsyttivät tolkuttomasti loppuvuodesta, mutta loma on tehnyt jo nyt tehtävänsä ja kurvailen lähikaupunkiin mielelläni taas kevään ajan. Ovathan päivät nyt pitenemään päin, mikä on ihan eri juttu kuin marraskuun pimeys. 

Vuotta 2013 leimasivat tietenkin häät. Kevät ja kesä menivät valmisteluissa. Välillä jännitettiin, välillä odotettiin. Konkreettiset järjestelyt olivat helpommat kuin kuvittelimme, koska suunnittelimme budjetin niin tarkasti ja säästimme rahat systemaattisesti. Meidän punaisena lankana toimi ajatus siitä, että avioliiton solmiminen on pääasia eikä se vaadi suurta juhlaa ollakseen kuitenkin suuri lupaus, joten jos meillä ei ole ilman lainoja mahdollisuutta järjestää hääjuhlaa, niin sitten menemme pienimuotoisesti naimisiin. Opimme, että hyvällä suunnittelulla saa aikaan melkoisesti ja niinpä elokuun 10. päivänä me tahdoimme Viherin sillalla ja vietimme ikimuistoisen juhlan perheen, suvun ja ystävien seurassa. Vuoden merkittävin päivä oli ehdottomasti tuo 10.8.2013. Heti seuraavana mieleenpainuvana hetkenä tulee polttariviikonloppuni, jonka ystävät olivat juonineet ja järjestäneet selkäni takana. Hääpäivän muistojen rinnalla tuo viikonloppu on herkistänyt mieleni edelleen, sillä huomasin jälleen kerran, miten huikeita ystäviä minulla on. Olen jakanut heidän kanssaan arjen pieniä juttuja jo vuosien ajan, joten oli mieletöntä, että he jakoivat kanssani tämän elämäntilanteen ja elivät niin täydellä hengellä mukana. Erityisen iloista olikin huomata juuri se, että koko porukka viihtyi ja muistelee edelleen hymyillen tuota viikonloppua. 

Vuonna 2013 tein kolme erilaista matkaa. Maaliskuussa reissasimme ystäväporukalla viikoksi Kuusamoon, jossa lasketeltiin, kelkkailtiin ja ulkoiltiin iltojen kuluessa kelohonkamökin lämmössä lautapelejä pelaillen. Häiden jälkeen lähdimme V:n kanssa Ahvenanmaalle. Siellä vietetyt päivät ovat jääneet mieleen hyvin rauhallisina ja rentouttavina. Vaikka halusimme alun alkaenkin lähteä häämatkalle vasta talvella, oli erinomainen ratkaisu viettää häiden jälkeen aikaa ihan kahden kesken uusissa maisemissa, sillä se tasoitti hyvin kaikkia niitä ylitsevuotavia tunteita, jotka hääpäivä ja koko häätohina väistämättä aiheuttivat. Syksylle sattui vielä yksi matka, kun toteutimme ystäväni S:n kanssa jo lukioaikoina kymmenen (!) vuotta sitten heränneen haaveen yhteisestä ulkomaan matkasta. Reissasimme lokakuussa Kööpenhaminaan, joka ihastutti kovasti. Reissu sujui niin kivasti, että päätimme oitis, ettei seuraavaan saa kulua taas kymmentä vuotta.

Olen hidas lukemaan, mutta silti vuotta 2013 leimasi monta hyvää kirjaa. Listalle sattui Alexandre Dumas'n Kamelianainen, Kjell Westön Halkeamia, Älä käy yöhön yksin sekä Kangastus 38, josta minun täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa. Listalta löytyi myös Ulla-Lena Lundbergin Jää ja Sofi Oksasen Puhdistus. Pisimpään taistelin Tuomas Kyrön kirjan 700 grammaa kanssa, johon meinasi hyvä lukutahti hyytyä. Parhaillaan luen Riikka Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme. Sain sen joululahjaksi mieheltäni ja olen kyllä hyvin vakuuttunut teoksesta. 

Vuonna 2013 kulutin ulkoilukenkiäni useaan otteeseen pitkospuilla, Repoveden kansallispuistossa ja geokätköjen perässä. Mitä enemmän teen töitä tietokoneella, sitä tärkeämmäksi ulkoilu tulee. Se ei ole huono juttu ollenkaan. Aikaa kulutin paljon myös ystävien seurassa olipa kyse sitten ystävien lasten syntymäpäivistä, riehakkaista bileilloista, fondue-padan ääressä nautiskelusta ja kahvihetkistä. Tämän vastapainona oli monia hyviä koti-iltoja, kun istuin itsekseni sohvannurkassa lukemassa tai nukahdin pää armaani olkapäätä vasten, kun elokuva oli ehtinyt pyöriä vasta vartin verran. 

Tänä iltana meille tulee ystäviä juhlimaan alkavaa vuotta. On siis suuri syy poksauttaa kuohuviinipullo ja viettää iloinen juhla! Tuokoon ensi vuosi tullessaan paljon hyvää arkea, työn iloa ja riemukkaita hetkiä!

kuvat E

Joulun jälkeen

Joulu oli hyvä. Rakkaat ihmiset, tutut tavat, tuoksut ja maut. Savusaunan pehmoiset löylyt ja kotikylän pimeys ja hiljaisuus. Joulupäivänä flunssa yltyi, mutta se ei haitannut, sillä mielelläni pötköttelin kirjojen parissa tautia parannellen. Joulu jäi lumettomaksi eikä sekään haitannut: tunnelma löytyi muualta kuin lumihangesta ja päiväkin pimenee niin aikaisin, että pimeässä on oikeastaan se ja sama onko maa luminen vai ei. 

Joulun jälkeen saimme suruksemme ikäviä uutisia. Ei niitä kaikkein surullisimpia mustareunaisia sentään onneksi, mutta sellaisia, jotka nostavat murheen pintaan asianomaisten puolesta. Siitäkin huolimatta, että on aina rohkeaa tehdä isoja päätöksiä silloin, kun ei koe olevansa niin onnellinen kuin voisi olla. Uskon vakaasti, että juuri näissä asioissa rohkeus palkitaan, koska pahimmillaan onneton arki nakertaa sisältäpäin ja pistää huijaamaan itseään, sillä loppujen lopuksi mikään ei ole niin tärkeää kuin rehellinen tyytyväisyys. Sellainen tyytyväisyys, jossa ei tarvitse peilata omaa itseään muihin, vaan voi ajatella, että näin on ihan oikeasti tosi hyvä. Mikä siis lopulta onkaan parempi hetki muuttaa tilanne suotuisammaksi kuin juuri uuden vuoden kynnyksellä? Onhan uusi vuosi aina kuin puhdas pöytä. 

Arkihuolesi kaikki heitä

Syksy pistetään tänään pakettiin. Kiireinen, pimeä, väsyttävä syksy. Seuraavat viisi viikkoa sisältävät neljä työpäivää ja tosi monta lomapäivää. Ensimmäinen puolisko menee rakkaiden ihmisten seurassa kyläillen, juhlien ja rentoutuen unohtamatta tietenkään nukkumista, syömistä, ulkoilua ja lukemista. Mahdollisimman paljon hyvää olemista ja kiireen unohtamista. Sitten tehdään ne neljä työpäivää, jonka jälkeen lähtee lento etelään. Nyt voi huokaista, taputtaa itseään olalle ja vaihtaa kevyemmän vaihteen päälle. Ja silti ei tarvitse ajatella ansiopäivärahaa ja työhakemuksia, vaan tuttuja töitä tutussa arkistossa ja sitä, miten viiden viikon jälkeen rytmin asettuessa taas tositarkoituksella arkiseksi päivä on jo valoisampi.

 

Mikä onkaan sopivampi joululaulu tälle päivälle ja päättyvälle syksylle kuin otsikon tuttuakin tutumpi laulu? Jos en palaa blogini pariin ennen joulua, niin haluan toivottaa sen myötä jo nyt oikein tunnelmallista, rauhallista ja lempeää joulun aikaa teille kaikille!

 

 

 

 

No mutta ihan kohta on joulu

Työkaverini sai meidän alaamme liittyvän työpaikan kotikaupungistani. Kulttuuriin se ei tosin liittynyt, mutta alaamme silti. Avoin työpaikka ei näkynyt työvoimatoimiston sivustolla ja kuulin paikasta vasta, kun hakuaika oli päättynyt ja työkaverini kutsuttu haastatteluun. Tolkuttoman lannistavaa. Ajattelin, että miten voi olla mahdollista, että etsin lähes neljä vuotta töitä kaupungista, jossa niitä ei ole ja sitten en huomaa sitä yhtä ainutta paikkaa, joka siellä viimein aukeaa. Uskoa kaikella on tarkoituksensa -mantraan kyllä koeteltiin ja salaa vuodatin pari väsynyttä kyyneltä (tieto tuli muutenkin sopivasti juuri siihen kuukauden aikaan, kun naisen elämä on tuskaisimmillaan ilman mitään syytäkin). Päätin, etten rupea moisessa kuitenkaan rypemään yhtään enempää ja ryhdistäydyin ajattelemaan, että työkaverini vanhemmat asuvat kotikaupungissamme ja yksin elävänä ihmisenä hänelle muutto sinne on paluu omille juurille ja varmasti tunnetasolla paljon tärkeämpi ja isompi juttu kuin mitä se olisi ehkä ollut minulle ja kenties oli siis tarkoitettu, että hän saa palata seudulle, jossa on kasvanutkin. Minun juureni ovat ihan muissa maisemissa ja murehdin asiassa ainoastaan sitä, ettei haave pyörällä taittuvasta lyhyestä työmatkasta toteutunut vieläkään - pitkässä juoksussa ja sen tosiasian rinnalla, että töitä kuitenkin on, tuntuu murhe aika pieneltä.

Silti nyt jos koskaan on Kirsi-Marian blogista bongaamani hyvyyslistan aika:

+ Ihan kohta on joulu ja minulle se tarkoittaa ennen kaikkea lomaa, pitkiä yöunia, kirjoja ja rakkaiden ihmisten seuraa.

+ Rakas V kuuluu jokaiselle hyvyyslistalle. Hän on suurin iloni, arjen valoni ja tärkein tukipilarini.

+ Ja tiistaina hän keitti riisipuuroa.

+ Joulun jälkeen ei tarvitse ruveta täyttämään ansiopäivärahahakemuksia, vaan saan työskennellä tuttujen työkavereiden kanssa omaa koulutusta vastaavassa työssä jatkossakin. Se on iso plussa se.

+ Uusi vuosi on aina kuin tyhjä pöytä. Kulunut vuosi on ollut huikea ja tulvillaan ikimuistoisia hetkiä ja elämyksiä, mutta myös paljon stressiä ja jännitystä ja siksi toivon tulevalta vuodelta harmoniaa ja leppoisuutta.

+ Niitä kahta löytyy varmasti ensihätään häämatkalta, jota odotamme jo kovasti. Pois pimeys ja loska, tervetuloa tropiikin lämpö, palmut ja hiekkarannat.

+ Minulla on ihania ystäviä, joille pystyn tuosta noin vain kertomaan niin ilot kuin surut, suuret salaisuudet ja pikku uutiset. He kuuluvat tällaisille hyvyyslistoille aina.

+ Viikonloppuna vietämme pientä joulua ihanassa porukassa ja käymme keilaamassa, kylpylässä ja teemme ruokaa.

+ Omassa vuodenkierrossani ei tunneta keskitalvea, on vain joulu ja sen perään kevät. Ja kevät ja pitenevät päivät ovat hyvä asia.

+ Ja mitä kevääseen ja kesään tulee, niin silloin on ystäväni häät, toisen ystäväni laskettu aika ja kolmannen ystäväni kanssa suunniteltu kesäretki Hankoon. Paljon, paljon hyvää ja odottamisen arvoista siis.

+ Varastossa sen sijaan odottaa tori.fi-sivuston kautta edullisesti löydetyt laskettelusukset ja kunhan kotikaupungin laskettelurinteiden kausi alkaa, pääsen niitä viimein testaamaan. Kevättalven edetessä niitä on tarkoitus käyttää myös suuremmissa rinteissä.

+ Kjell Westön Kangastus 38 on hyvä.

+ Loppuvuoteen on kuulunut monta hyvää musiikkilöytöä kuten Nouvelle Vague, Kat Edmonson, Parov Stelar ja Aino Venna. Hyvää on siis tietenkin Spotify.

 

Tekipäs se hyvää. Koska aamulla päätin, että tästä päivästä tulee iloinen ja energinen, laitoin sen vakuudeksi korviini tomeran Justiinan, joka putosi postilaatikosta kuin merkiksi ja muistutukseksi juuri sinä päivänä, jolloin eniten ketutti.

 

 

kuva E

 

TJ 2

Viimeinen työviikko ennen lomaa on väsyttävä. Ehkä ajatukset rupeavat olemaan jo niin loman suunnalla, että väistämättä koko tyyppi käy hitaammalla. Niinpä ennen kuutta soiva herätyskello on tuntunut tällä viikolla ankeammalta kuin kertaakaan syksyn aikana ja illalla olen kaatunut sänkyyn jo ennen kymmentä. Olen takonut pidempiä päiviä, jotta minun ei tarvitse tulla enää jouluaaton aattona töihin, kuten alkujaan näytti. Onneksi näin on mahdollista tehdä ja onneksi jaksoin puskea yhden lisäpäivän lomalle, koska nyt ei ole enää kuin kaksi aamua jäljellä. Töissä luetteloin vuoden viimeiseksi työkseni tutkien käyttöohjeita, jotka ovat tylsää mutta niin simppeliä luetteloitavaa, ettei ihan mahdottomia älyllisiä ponnistuksia enää tarvita. Loma, ihan kohta se on täällä.

 

Olen usein harmitellut sitä, miten vähän pätkätöissä kertyy lomaa. Kesällä minulla oli häidemme aikaan hieman reilu viikko lomaa ja lokakuussa lomailin Kööpenhaminan reissun takia yhden pitkän viikonlopun verran. Palkallista lomaa ei joulun aikaankaan tipahtele kuin muutama päivä, mutta vapaata riittää onneksi loppiaiseen, sillä vasta sen jälkeen pyörähtää seuraava pätkä käyntiin. Sittenkään en ehdi olla kuin muutaman päivän töissä, kun karistamme talven kannoiltamme ja lennämme häämatkalle. Jos siis kesä ja syksy menivät ilman sen kummempaa lomaa, tuntuvat nämä edessä olevat vapaat viikot hyvin tervetulleilta.

 

Vaikka joulun aika kiireineen meinaa pitää joulumielen vähän turhankin etäällä, kotona tuoksuvat silti hyasintit ja koristeltu kuusi loistaa jo olohuoneen nurkassa. Jouluksi tie vie kotiseudun maisemiin, perheenjäsenten seuraan, savusaunalle johtavalle polulle... Sieltä viimeistään löytyy joulun rauha ja tunnelma.

 

(Mutta sitä ennen vielä iso pino tutkien käyttöohjeita.)

Pitkospuille täydenkuun valossa

Tässä eräänä iltana lähdimme V:n kanssa ulkoilemaan. Koska on aina hauskempaa, kun lenkillä on jokin idea ja päämäärä, minä katsoin puhelimeni geocaching-sovelluksesta, että linnuntietä hieman reilun kilometrin päässä olisi vielä löytämätön geokätkö. Lähdimme taivaltamaan kohti kätköä. Lähempänä huomasimme, ettei kätkölle johtava polku olekaan enää valaistu kuten useat lenkkeilyreitit jopa kapeampia polkuja myöten kotimme lähellä. Täysikuu helotti taivaalla ja niinpä suuntasimme sen valossa eteenpäin kohti kätköä. Polku muuttui pitkospuiksi ja silmä tottui nopeasti talvi-illan hämärään. Metsän reunassa tuikkivat talojen valot ja kaupungin humina muistuttivat, ettei tässä kovin kaukana metsässä olla. Polku jatkui ja viimen kätkökin oli aivan lähellä. Muovipurkki löytyi taskulampun valossa kivenkolosta. Taivalsimme pitkospuita pitkin takaisin kuun valaistessa yhä polkua, ja kun kuitenkin kaupungissa olimme, kuulimme, kuinka jossain ammuttiin ilotulitusraketteja.

 

Metsään ei tule juuri koskaan mentyä illalla eikä ainakaan näin kaamoksen aikaan, mutta kuutamokävely joulukuussa jää kyllä hienona kokemuksena mieleen. Vaikka vähälumista, mustaa maata parjataan, yhä paljaana näkyvät polut ja pitkospuut ovat kolikon toinen puoli ja nämä pitkospuut olisivat jääneet löytymättä ilman kivenkoloon piilotettua purkkia.

Tällaisessa kodissa minä haluan asua

Usein puhutaan, etteivät ihmiset enää käy kylässä toistensa luona. Toki tällä tarkoitetaan spontaania kyläilyä, ja nykyään harvoin mennään tuosta noin vain etukäteen ilmoittamatta kenenkään kotiovelle ellei sitten asuta oikeasti ihan naapurissa. Muuten en kyläilyn loppumista allekirjoita. Lauantaina oli aivan ihana päivä. Kynttilöihin laitettiin tulet, kerrostarjoittimelle herkkuja ja uuniin cocktail-piirakat. Sitten kuului jo ensimmäinen ovikellon soitto ja T ja M pöllähtivät sisään. Emme olleet nähneet häidemme jälkeen ja siellä sen sijaan ehti vaihtaa vain muutaman sanan jokaisen kanssa, kun piti tietenkin yrittää tervehtiä kaikkia. Nyt oli kiva istahtaa kahvikupposten ääreen ja puhua kaikki kuulumiset lävitse.

 

Sitten ovikello soi jälleen ja vieraat vaihtuivat lennosta. Kettukarkkeja ja suklaakonvehteja lisättiin kerrostarjoittimelle ja ystäväperheen lasten energia täytti hetkessä koko torpan. Myös J ja P liittyivät seuraan ja joulukuinen iltapäivä hämärtyi huomaamatta ajan kuluessa vauhdilla. Olo oli hykerryttävän iloinen, sillä juuri tällaisessa kodissa minä haluan asua, tällaisessa, jossa ovi avataan aina hymyillen ystäville, keitetään kahvit ja kaapista löytyy  vähintään suklaata tarjottavaksi.

Kun stressi väistyy

Eilen sain tietää, etten ole ensi vuoden alussa työttömänä. Uutinen oli helpottava ja oikein tervetullut. Vielä odotan kyllä muutamasta pidemmästä pestistä tietoja, joten kuulostelu jatkuu yhä, mutta pahin stressi on nyt ohitse. Tunsin sen koko kropassani, sillä tänä aamuna heräsin flunssaisena. Näin se menee: heti tulee kipeäksi, kun meno vähän rauhoittuu.

 

Kuukauden kuluttua lentokone laskeutuu Mauritiukselle. Kyllä, tarkastin heti kättelyssä ensi vuoden työkuvioita sopiessani, että onnistuuhan häämatka varmasti. Työnantajani totesi häämatkan niin tärkeäksi matkaksi, että ilman muuta se järjestyy. Makaan siis mielelläni vaikka koko joulun kuumeessa, kun tiedän, että tammikuussa saan piilottaa varpaani villasukkien sijaan kuumaan hiekkaan.

 

Kivasti palikat putoilevat kohdilleen, vaikka vielä vähän jännitettävää riittääkin. Nyt se jännitys muuttui onneksi iloiseksi ja kutkuttavaksi, kun tiedän, ettei joka tapauksessa tarvitse nököttää kotona työttömänä alkuvuodesta.

Itsenäisyyspäivä

Olen aina pitänyt itsenäisyyspäivästä. Se on usein rauhallinen päivä, aika tavallinenkin päivä ja silti juhlava. Niin tänäkin vuonna. Meidät oli kutsuttu V:n serkkujen järjestämään itsenäisyysjuhlaan Jyväskylään, mikä oli aivan huippua. Seurue kokoontui syömään sinivalkoisin kynttilöin koristellun pöydän ääreen naisten valmistamaa juhlavaa lounasta ja oli kiva tunnelma. Iltapäivän hämärtyessä me poikkesimme V:n kanssa Toivolan vanhalla pihalla, josta on tullut suosikkipaikkani Jyväskylässä. Toivolan vanha piha on niin toimiva ja hieno kokonaisuus käsityöpuoteineen, kahvila Muistoineen, Manalan pajoineen ja tapahtumineen, että se elävöittää kivalla, mutkattomalla tavalla ympäröivää kaupunkia. Jotain samanlaista soisi muuallekin. Itsenäisyyspäivän illaksi suuntasimme ystävien luokse Joutsaan, jossa jälleen saimme suureksi iloksemme istahtaa valmiiseen ruokapöytään ja viettää iltaa mukavassa seurassa pitkälle yöhön. Tällaisena juhlapäivä on juuri hyvä: tunnelmaa, hyvää seuraa ja maittavaa ruokaa. Eipä sitä ihminen muuta tarvitse.
 

kuva E

 

Kurkistus otsatukan alta

Ennen häitä selasin paljon hääblogeja ja erilaisia hääsivustoja. Niissä nousi esiin termi "rouvatukka", jolla tarkoitetaan uutta hiuslookia häiden jälkeen. Morsiamethan usein kasvattavat kuontaloaan hartaasti hääkampaustaan varten ja kun juhlat ovat ohitse, on aika pätkäistä letti tai tehdä jotain muuta repäisevää tukalleen. Toiset liittävät rouvatukkaan myös syvempiä ajatuksia uuden siviilisäädyn tuomasta identiteetistä ja niinpä uuteen elämäntilanteeseen ja nimeen on helpompaa kotiutua, kun tukan pituus tai väri on erilainen kuin ennen. Internetin ihmeellisessä maailmassa rouvatukka tuntui olevan häihin kuuluva pakollinen juttu siinä missä aviomies, sormus ja valkoinen mekkokin, joten rouvatukkaa suunniteltiin jossain blogeissa etukäteen ja jopa rinnakkain hääkampausten kanssa.

 

Kasvatin minäkin omaa tukkaani, jotta saisin lettikampauksen hääpäiväksi. Häiden jälkeen mietin, etten tee hiuksilleni mitään, koska ensi toukokuussa ystäväni menee naimisiin ja sain kunnian toimia hänen kaasonaan ja toukokuussa on siis jälleen aika laittaa hiukset erityiseen juhlakuntoon. Kuitenkin nyt kaipaisin kuontalooni jotain uutta ja olen jälleen alkanut haikailla lyhyen otsatukan perään, vaikka häitä varten kasvatin sen tuskalla pois. Minulla on ollut otsatukka monta vuotta ja pidän yhä siitä, miten se antaa ryhtiä kasvoille. Ystäväni häissä on teemana 1950-luku ja rockabilly, joten se antaa paljon erilaisia kampausmahdollisuuksia myös otsatukalle ja niinpä tämän tajutessani varasin itselleni ajan parturiin ensi viikolle. Vuoden viimeiset pikkujoulut mennään siis ensi viikolla uudessa lookissa - ellen ennen sitä muuta vielä mieltäni.

Rouvatukasta puhuminen kuulostaa kuitenkin hupsulta, koska lyhyet hiukset ovat keikkuneet otsallani vielä reilu vuosi sitten ja sitä ennen lähes kuuden vuoden ajan. Ei taida olla siis ihme, että nyt haikailen niiden perään jälleen.

 

 

 

 

 

kuvat
sedu-hairstyle.net/long-hairstyle-24.html
therootsalon.com/bang-it
guidehairstyles.blogspot.fi/2011/08/hairstyles-with-bangs.html

Kirjavuosi 2013 ja muita ajatuksia

Olen tosi hidas lukemaan. Siis ihan tosi tosi hidas. Jos tarina ei imaise mukaansa, niin lukeminen on nuoskalumessa tarpomista. Meinasin jo julistaa tämän vuoden hyvien kirjojen vuodeksi, johon on kuulunut Kjell Westön Älä käy yöhön yksin ja Halkeamia, Ulla-Lena Lundbergin ihastuttava Jää sekä valtavan vaikutuksen tehnyt Sofi Oksasen Puhdistus. Puhdistuksen jälkeen kuitenkin epäonnekseni tartuin Tuomas Kyrön kirjaan 700 grammaa ja voi jestas, taas tuli se tosi tosi hidas vaihde päälle. Pidän valtavasti Kyrön huumorista ja olen pitänyt Kyrön muista kirjoista, mutta tarina pituushyppääjästä ei vaan iskenyt millään. Tarina eteni hitaasti, toisinaan aukeama kerrallaan illalla ennen unta ja laskin jäljellä olevia sivuja, joita tuntui riittävän loputtomasti. Kun matkustin bussilla Helsinkiin ja takaisin viime viikolla, päätin rykäistä kirjan viimeiset sivut vihdoin loppuun. Kirja teki mieli jättää kesken, mutta jonkin kummallisen periaatteen vuoksi en jätä kirjoja kesken kuin aivan äärimmäisen tylsistymisen edessä. Näin kävi Stacy Schiffin Kleopatran ja Jostein Gaarderin Sofian maailman kohdalla, joiden kirjanmerkit eivät ole edenneet sivuakaan enää aikoihin. Sofian maailma olisi kannattanut lukea kymmenen vuotta sitten ja Kleopatran kohdalla odotin samaa innostusta kuin aikoinaan Marie Antoinetten elämäkertaa lukiessani, mutta ei lähtenyt ei.

 

Haluaisin olla mukana lukupiireissä, koska pidän lukemisesta ja pidän paljon siitä, kun voi keskustella lukemastaan. Lukupiiri olisi siis juuri minun juttuni, mutta voi, jos kirjat etenevät niin hitaasti kuin ne minulla tuppaavat etenemään, ehtivät lukupiirit pyöriä monta kierrosta ennen kuin pääsisin loikkaamaan mukaan. Viime viikonloppuna ystävien kanssa kehittyikin tästä syystä idea artikkelipiiristä, jossa luettaisiin erilaisia artikkeleja tieteellisistä julkaisuista tai esimerkiksi Helsingin Sanomien hitaiden artikkeleiden joukosta tai Long Playn kautta. Artikkelipiiri sopisi tällaisille hitaille tai kiireisille lukijoille ja samalla pitäisi aivoja rasvattuina työn ja arjen pyörittämisen rinnalla.

 

Onneksi kuitenkin sain Kyrön kirjan bussimatkalla luettua loppuun. Hitaasti, tahmeasti, tylsistyen mutta silti kuitenkin. Tartuin seuraavaksi takuuvarman Kjell Westön tuotantoon eikä se pettänyt tälläkään kertaa: Kangastus 38:n sivut juoksevat silmien edessä.

Harmaata

Meillä maalattiin viime viikolla makuuhuoneiden seiniä. Vanhojen beigensävyisten tapettien tilalle on vedetty seesteistä harmaata kauttaaltaan. Näin valkoinen katto ei näytä likaisen valkoiselta ja muutenkin makuuhuoneet jatkavat koko kodin yhtenäistä linjaa ja värimaailmaa.

 

Elämäntilanne on tällä hetkellä hassu. Remontoidessa väijyy mielessä kaksi ajatusta: tehdään koti mieleiseksi tai laitetaan se valmiiksi seuraavia asukkaita varten. Muutimme tähän kotiin sillä ajatuksella, että asumme siellä tulevaisuudessa myös lastemme kanssa. Suomen ja varsinkin kotikaupunkimme taloustilanne on kuitenkin heikentynyt koko ajan ja samalla sanellut kuviot uusiksi. Niinpä nyt olemme maalanneet makuuhuoneiden seinien lisäksi myös erilaisia skenaarioita niiden työpaikkojen pohjalta, joista odotan vastauksia. Remontoidut huoneet saattavat ilahduttaa meitä tulevaisuudessakin tai sitten omat huonekalut kannetaan kokonaan uuteen kotiin ja kaupunkiin.

Jouluna kuviot ovat todennäköisesti jo selvillä, mutta aika tuntuu kuluvan tuskaisen hitaasti silloin, kun kaikki muu on tehty ja jäljellä on enää odottaminen. Mieli on täynnä toivoa ja samalla valmistautuu koko ajan myös pettymykseen. Joskus murehdin miehelleni sitä, että pitipä hänelle osua vaimo, jolla on näin haastava ja hankalasti työllistävä ammatti, mutta rakas V ei ota moista kuuleviin korviinsakaan, vaan iloitsee kanssani jokaisesta mahdollisuudesta ja kannustaa minua etenemään urallani. Se juuri onkin tärkeää, että epävarmoina aikoina ne tulevaisuuden hahmotelmat piirretään yhdessä ja tarvittaessa myös muuttolaatikot pakataan yhdessä, vaikka kuinka tulisi ikävä harmaita seiniä ja paikkaa, joka tuntui ensimmäistä kertaa oikeasti kodilta sen jälkeen, kun muuttolaatikot kannettiin vuosia sitten pois lapsuudenkodista. Ja jos lähtö tulee, niin silloin se on tarkoitettu tapahtumaan niin ja jossain tuolla on paikka, joka on meille vielä enemmän koti.

Mutta makuuhuoneista tuli kuitenkin kauniit!
 

 

kuva E