Usein puhutaan, etteivät ihmiset enää käy kylässä toistensa luona. Toki tällä tarkoitetaan spontaania kyläilyä, ja nykyään harvoin mennään tuosta noin vain etukäteen ilmoittamatta kenenkään kotiovelle ellei sitten asuta oikeasti ihan naapurissa. Muuten en kyläilyn loppumista allekirjoita. Lauantaina oli aivan ihana päivä. Kynttilöihin laitettiin tulet, kerrostarjoittimelle herkkuja ja uuniin cocktail-piirakat. Sitten kuului jo ensimmäinen ovikellon soitto ja T ja M pöllähtivät sisään. Emme olleet nähneet häidemme jälkeen ja siellä sen sijaan ehti vaihtaa vain muutaman sanan jokaisen kanssa, kun piti tietenkin yrittää tervehtiä kaikkia. Nyt oli kiva istahtaa kahvikupposten ääreen ja puhua kaikki kuulumiset lävitse.
Sitten ovikello soi jälleen ja vieraat vaihtuivat lennosta. Kettukarkkeja ja suklaakonvehteja lisättiin kerrostarjoittimelle ja ystäväperheen lasten energia täytti hetkessä koko torpan. Myös J ja P liittyivät seuraan ja joulukuinen iltapäivä hämärtyi huomaamatta ajan kuluessa vauhdilla. Olo oli hykerryttävän iloinen, sillä juuri tällaisessa kodissa minä haluan asua, tällaisessa, jossa ovi avataan aina hymyillen ystäville, keitetään kahvit ja kaapista löytyy vähintään suklaata tarjottavaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti